Tulosta Tekstin koko: a A A

Kirja-arvioita 2/2014

Loma edessä / Katso Itämerta / Napakirja / Vedenalainen Suomi / Sielun saarille

 

Kielipeliä murhasta

Sami Liuhto: Neromaani eli kirotun kartanonherran karmiva kohtalo. Turbator 2013.

Jos on innostunut kielestä ja sillä leikittelemisestä, kerronnan kudelmatavoista, kertojan kerrontarutiinin sisään kurkkaamisesta ja jos on hillityn, hallitun, peitellyn, peittelemättömän, sarkastisen jne. huumorin ystävä, on tässä kirjassa 130 sivua lukunautintoa lupauksen mukaan ja toivottavasti kolmetoistaosaiseksi paisuvan Tusinaromaanit-sarjan vasta ensimmäinen osa.
Se on jännitysromaani, jossa ei tarvitse jännittää, kuka on murhaaja – oikeastaan tappaja – eikä raaistua lukemalla sivutolkulla – ei edes lausetolkulla – kammottavan veriteon yksityiskohdista.
Päähenkilö, kartanonherra Jaakob J. Rinta-Taskula on surullisen hahmon ritari, joka aistii herkällä mielellä kirjahyllynsä, työhuoneensa, parveke-veranta-patio-terassinsa, läheisen metsänsä, järvensä, uniensa ja näkyjensä lisäksi jokamiehiä tavalla, joka rakentuu rönsyiltä näyttävien polkujen kautta ehjäksi lukukokemukseksi.
Kuljetin kirjaa mukanani ensin puoli vuotta – jonossa oli ensin, nyt sanon sen surukseni, kaikkea muuta lue-lukemista. Kun oli hetki tullut päästä itse asiaan, luin kirjan muutamassa katkelmassa: kahdesti yli 10 kilometrin korkeudessa, ensin Pohjois-Atlannin yllä, sitten Alppien yllä. Viimeiset sivut luin ensin omassa sängyssä selällään ja loppuhuipennuksen keittiön pöydän ääressä yön jo ollessa yllä, lukulampun valaistessa ammattitaitoisesti taitetun, mutta taittamattoman kirjan – sama sana kahdessa eri merkityksessä – sivuja.
Tämä sopi hyvin sivun 117 ylälaidassa kahdella lauseella, kolmella rivillä kuvatun tapon ja sen motiivin kuvauksen lukuhetkeksi. Tapon, jota kirjailija johdonmukaisesti, jopa itsepintaisesti väittää murhaksi.
Tämän asiallisemmin en osaa – epäilen ettei maisteri Sami Liuhto haluaisikaan – kuvata kirjaa sortumatta liiallisuuteen. Jos kerronta kiinnostaa enemmän kuin murhat – ole hyvä, etsi kirja käsiisi ja lue se. Lysti kirja.

Sakari Lehmuskallio

 

Tittelit pois ja tielle

Silja Partanen ja Tapani Mauranen: Loma edessä, mökki takana. Suomalaisen leirintämatkailun viisi vuosikymmentä. SF-Caravan ry, 2013.

Merimieskirkko kertoo olevansa liikkuvien ihmisten kirkko, karavaanareista taas löytyy näitä liikkuvia ihmisiä. Loma edessä, mökki takana on juhlavuoden teos karavaanarien ja heidän järjestönsä historiasta, sillä SF-Caravan ry syntyi 50 vuotta sitten toukokuussa 1964.
Liitto on ollut menestystarina. Kuuden vaunuilijaperheen yhteenliittymästä on kasvanut järjestö, jossa on liki 64 000 jäsentä. Alan harrastajia arvioidaan olevan yli 180 000.
Auto ja sen perässä roikkuva vaunu olivat aluksi sen luokan harvinaisuus, että yhdistelmä herätti huomiota kaikkialla, missä se liikkui. Matkailuautot tulivat kuvaan myöhemmin, ensin tee se itse -miesten luomuksina. Vasta lainsäädännön muutos 1980-luvun jälkipuoliskolla toi Suomen teille myös tehdasvalmisteiset autot.
Alussa vaunu tarjosi lähinnä vain kuivan yöpymispaikan, nyt karavaanarin liikkuva mökki on kuin toinen koti – no, hieman ahtaampana, mutta kaikilla mukavuuksilla. Vaunut ja autot avasivat uuden kappaleen suomalaisten lomanviettoon ja leirintämatkailuun, jonka moni nykyinenkin karavaanari on aloittanut telttailulla.
Loma edessä, mökki takana on järjestöhistoriikki, mutta letkeästi kirjoitettu teos ei tyydy kirjaamaan herrojen nimiä, kokouksia, pöytäkirjaotteita, juhlapuheita ja taseita. Näitä kaikkia on vuosikymmenittäin etenevässä kirjassa vähän, nimet on keskitetty liitteeksi tekstin perään.
Teos kertoo ainakin yhtä paljon jäsenistä kuin heidän järjestöstään. Hyvä niin, sillä järjestöhistoriikista tulee näin kiehtova kurkistus karavaanarien sielunelämään viiden vuosikymmenen matkalta.
Kirjan sivuilta heijastuvat ne suuret muutokset, joita suomalaisten arvoissa ja taloudessa on puolessa vuosisadassa tapahtunut. Merkittävä muutos on käyty läpi myös suhteessa itse harrastukseen: alussa vaunu tai auto, sillä liikkuminen ja kohtalotoverien tapaaminen olivat koko jutun juju. Nyt kalusto on monesti vain väline jonkin muun harrastuksen palveluksessa.
Alussa julkisuus käsitteli usein ihaillen tätä erikoista ilmiötä, ja erityistä huomiota saivat hyvä henki ja tasa-arvo, joka ilmeni tittelittömyytenä ja sinutteluna. Harrastajien määrän kasvaessa myös kielteiset piirteet nousivat selvemmin esiin niin julkisessa kuvassa kuin jäsenkunnassakin, kun kaikki eivät enää jakaneet samoja normeja ja ihanteita.
Kuva viikonloppuliikenteessä jonon kärjessä köröttelevästä ”teidentukosta” on varmaan lähtemättömästi syöpynyt kansalliseen kliseegalleriaan. Ja tuskin yksikään alan harrastaja on voinut välttyä tuolta ”karavaanari, karavaani on kaikkien kaveri” -rallatukselta, joka tuskin on pelkkä kehu.

Paavo Tukkimäki

 

Näe Itämeri

Jukka Rapo ja Lauri Rotko: See the Baltic Sea – Katso Itämerta. Musta taide, Aalto Photo Books, Musta Taide, 2013.

Kysy kansanedustajaltasi ja mepiltäsi EU-parlamentissa, mitä hän on työssään tehnyt Itämeren hyväksi. Näin kehottaa erikoistutkija Seppo Knuuttila Suomen ympäristökeskuksen Meren tila -yksiköstä Samaan kysymykseen vastaavat Jukka Rapo ja Lauri Rotko valokuvillaan kirjassa See the Baltic Sea – Katso Itämerta.
Se oli kolmen vuoden työrupeama pitkin Itämeren valtioiden rantaviivaa autolla ja veneellä, veden alla ja päällä. Ei syntynyt romanttista kuvakertomusta jäljessä tuleville, mikä olikin tarkoitus.
– Meille oli tärkeätä kuvata Itämerta sellaisena kuin se nykyisin on: karu, yksitoikkoinen, rehevä, samea. Nämä maisemat ovat erilaisia kuin luontoelokuvat televisiossa, kuuluu selventävä perustelu.
Kun nykytila on silmien edessä kirjassa pöydällä tai rannalla jalkojen juuressa, niin ”sitä tikulla silmään”, joka ei ymmärrä, että tämä meri pitää pelastaa heti!
Rapo ja Rotko eivät kuitenkaan näytä yksinomaan huonoja näkymiä, sillä vielä löytyy kuin malliksi kaunistakin katseltavaa. Esimerkiksi Merenkurkussa Klobbskat, missä jättikivi poseeraa sammalväreineen taivaanrantaa vasten tai Ruotsin Kalmarsundissa kallioisine kasvoineen päivää paistatteleva Blå Jungfrun.
Mutta mennäänpä Latvian Riianlahdelle Ainaziin, jmissä veden väri on tiilenpunaisesta oranssin sävyihin. Viereinen kuva on Liettuan Klapeidasta. Pelkkää vihreää. Mitä löytyy Suomenlahdelta Venäjän Kronstadtista? Värit vain pahenevat. Tässä vaiheessa olisin toivonut paikannimen lisäksi enemmän tilannetietoa kuvatekstiin.
Useissa kuvissa tehokeinona Rapo tai Rotko seisoo tai makaa katse merelle päin, selkä meihin. Teho tuntuu. Olemme kasvokkain meren kanssa ja sanomme itseksemme, näinkö siinä sitten kävi. Toistelemme tuttuja syitä rehevöitymisestä kemikalisoitumiseen ja yhä runsaimpiin happamiin sateisiin, jotka vähentävät Itämeren suolaisuutta. Sitä ennakoi meribiologi Ilppo Vuorinen lähivuosille.
Vanha sana ”Tahto riittää” on välttämätön Itämeren pelastamiseksi. Oppikirjaksikin sopiva teos provosoi tahtomaan: ihmisen tulee toimissaan ottaa aina ympäristö huomioon. Itämeri on huonossa jamassa, mutta ei vielä menetetty. Siis pelastamaan entistä kaunotarta!

Irmeli Tanttu

 

Ennen vedenpaisumusta

Martti Lintunen, Timo Kalevi Forss ja Tommi Tukiainen: Napakirja – Arktis ja Antarktis. Rosebud, 2013.

Jäätikön syntytarina ei ole monimutkainen: jos lunta sataa enemmän kuin sulaa, siihen muodostuu ikijää. Sellaisia alueita on Maan pinta-alasta kymmenesosa. Vuoristojäätiköitä jököttää Alpeilla ja Himalajalla, kun taas maapallon keskukset ovat jättikokoisia mannerjäätiköitä. Näistä planeettamme kylmimmistä alueista kertoo Napakirja – Arktis ja Antarktis.
Reportaasina ja valokuvateoksena kirja käy kovan luokan seikkailusta, sillä kohteet Grönlannissa, Huippuvuorilla, Lapissa, Kuolan niemimaalla, Etelämantereella ja Alaskassa olisivat taatusti epämukavuusalueita peruskuljeskelijalle. Mutta Napakirjan ovatkin aikaansaaneet kovan luokan tekijät: valokuvaaja, kirjailija, idean isä Martti Lintunen, tietokirjailija Timo Kalevi Forss ja graafinen suunnittelija Tommi Tukiainen.
Ihmiset tietävät arkikokemustensa perusteella, että ilmasto ei ole enää entisensä. Jatkuvasti on luettavissa synkkää tekstiä luonnon pahoinvoinnista ja katastrofeihin päättyviä faktoja, mitä tuleman pitää.
Elämänlangasta välittävälle ihmiselle Napakirja tarjoaa kuvan ja sanan voimin itkettävän kauniita näkymiä. Mutta itku tulee silmään myös asiaintilan kääntöpuolesta.
Yhä rajummin sulavien napa-alueiden syvyyksissä piilee valtavia luonnonvaroja. Avoveden lisääntyessä öljyyn ja maakaasuun pääsee helpommin käsiksi. Kauppalaivat pystyvät oikaisemaan Koillis- ja Luoteisväylän kautta. Riskit öljykatastrofeista lisääntyvät.
Samalla mitalla tulee jo nyt peruuttamatonta jälkeä jäätiköiden sulamisvedestä. Jos Antarktis muuttuisi kokonaan avovedeksi, nousisi merenpinta ällistyttävät 60 metriä, ja pohjoinen Arktis sulaneena nostaisi pintaa vielä kuusi metriä lisää.
Enää ei olisi Malediiveja eikä Bangladeshia. Hollanti pelastuisi vain entistä korkeammilla patorakennelmilla. Myös Tanskan salmiin ja länsirannikolle pitäisi pystyttää megaluokan tulvaesteitä. Operaatio suojelisi Itämertakin.
Mutta ei hinta sulamisesta ole vielä tässä. Ikiroudan muuntuessa vedeksi ilmakehään pääsee isot määrät metaania ja kasvihuonekaasut lisääntyvät.
Tässä vaiheessa Napakirjaa lukija on nitistymäisillään näihin vaaranvuosien ”röntgenkuviin”, kunnes Lintunen armahtaa muistelemalla vanhoja aikoja. Valaita pyydettiin lihan ja rasvan takia ahtaamalla laiva täyteen ruhoja. Loput elukat sidottiin hinaukseen aluksen kylkiin ja ahteriin. Haikalat olivat heti kintereillä. Siitä jäi merimiehille sanonta, että ”seurasi kuin hai laivaa”.
Nykyään valaiden pyynti on tarkassa syynissä. Muutos on mahdollinen. Ilmastonmuutoksen syyt, seuraukset ja ehkäisymenetelmät ovat tiedossamme. Sanoista tekoihin ennen vedenpaisumusta!

Irmeli Tanttu

 

Vedenalainen kansallismaisema

Pekka Tuuri: Vedenalainen Suomi. WSOY, 2013.

Suomalaisen perusmaiseman olennainen osa on vesi, onhan meillä rantaviivaakin ne runsaat 315 000 kilometriä. Järviä ja saaria on vaikka muille jakaa. Onneksi luontokuvaaja Pekka Tuuri ei ole tyytynyt katsomaan vain päältä, vaan on sukeltanut syvemmälle näihin näkymiin. Sieltä hän näyttää meille toisenlaista isänmaata kirjassaan Vedenalainen Suomi.
Kun vedenpinta heijastaa kauniita peilikuvia, emme tule ajatelleeksi, minkälaiset näkymät jäävät veden kätköihin. Eikä itse vesikään ole täällä tavallista. Merivesi, elämän kehto, on vähäsuolaista, sisävedet suolattomia. Juuri tästä makeasta vedestä on pulaa maailmanlaajuisesti. Mutta me sen kuin otamme juomavettä järvistä ja käytämme mielin määrin. Tuuri muistuttaa, että Ruotsin ja Norjan kanssa olemme oikeasti maailman järvisuurvaltoja.
Sisämereksi luokiteltu Itämeri, ”meidän meremme”, käsittää vain yhden promillen maailman meristä. Sitä ja Pohjanmerta yhdistävät Tanskan salmet, merenkulkijoille tutut ”neulansilmät”. Näistä syistä Itämeren vesi on murtovettä. Vähälajisen ja matalan meren keskisyvyys on vain 54 metriä, kun valtamerissä se on vastaavasti 3800 metriä. Vuorovedestäkään ei ole huolta. Kovan talven tullen koko alue jäätyy.
Kun valtamerien suolapitoisuus on 35 promillen luokkaa, niin Suomen rantoja huuhtelee 2–7 promillen aallot. Tästä seuraa, että tietyille eliöille vesi on liian makeaa tai päinvastoin. Nykyisenlainen tilanne on vallinnut vasta 4000 vuotta ja se on  murtovesilajeille vain hetki. Silti Tuurin löytöretki paljastaa jo nyt sylin täydeltä upeaa faunaa ja floraa.
Ruskeankeltaisten rakkolevien määristä ja kasvusyvyydestä on pääteltävissä veden rehevöitymisen aste. Lumme ojentelee kukkavarsiaan kelluslehtien välistä hyönteisiä haluten. Valkoinen tai harvinainen punainen kukka on tehnyt näin sadan miljoonan vuoden ajan. Lumpeet ihmisen seurassa sukeltajan silmin ovat hengästyttävän kauniita.
Myös jokihelmisimpukka, Suomen pitkäikäisin, 200-vuotiaaksi elävä eläin, uinuu levollisesti kiireetöntä aikaa Tuurin otoksissa. Kuvateksteistä löytää kiintoisia faktoja, jotka täydentävät akvaariomaisten poikkileikkauskuvien vaikutusta.
Kansallismaiseman vedenalainen luonto hiljaisessa olotilassa osoittautuu taianomaiseksi maanläheisyydessään. Tekstit ovat myös englanniksi monen luontoihmisen iloksi. Hatunnosto kauniin kirjan koko tekijätiimille.

Irmeli Tanttu

 

Pyhiinvaelluksen uusi aika

Vesa Takala ja Jyrki Härkönen: Sielun saarille – Suomen lähialueiden luostareita. Kirjapaja, 2014.

Tuon tuostakin kuulee kysyttävän, mikä saa tuhannet naiset ja miehet kääntämään selkänsä nykyajan hyvinvoinnille. Nämä kun sopeutuvat mieluummin keskiaikaiseen elämäntapaan luostareihin, esimerkiksi Athos-vuorelle Pohjois-Kreikkaan. Meitä lähempänä on Valamon luostari, ”Pohjolan Athos”, joka sijaitsee suurimmalla Valamon 40 saaresta Laatokalla.
Tämä luostari on yksi paristakymmenestä, joihin pääsee tutustumaan Vesa Takalan ja Jyrki Härkösen kirjan välityksellä. Tietoteoksessa Sielun saarille – Suomen lähialueiden luostareita käydään Venäjän Karjalassa, Pietarin Novgorodin ja Pihkovan alueilla sekä Virossa.
Varhaiskristillisessä perinteessä saaret ja vuoret merkitsivät samaa, ne olivat itsensä kohtaamisen tyyssijoja, pakopaikkoja maailmasta. Siksi Lähi-idän ja Balkanin luostarit aikanaan perustettiin vuorille. Pohjoismaissa sopivia paikkoja ovat olleet saaret ja erämaat. Matka luostariin oli pyhiinvaellus sään armoilla, mikä koetteli tai vahvisti uskoa Kaitselmukseen, selviää kirjasta.
Konevitsan luostari on vuodelta 1393 ja sijaitsee samannimisellä, 8,5 km2 suuruisella saarella. Ihanastipa tuo uinuu taivaan ja veden välissä Vesa Takalan taivaallisessa kuvassa. Perimätiedon mukaan luostarin perustaja Arseni pyhiinvaelsi Athosvuorelle ja toi sieltä Jumalansynnyttäjän ikonin. Nykyään se on Heinäveden Valamossa, minne se pelastettiin Talvisodasta joulukuussa 1939. Vuosisatojen kuluessa muutkin sodat ovat runnelleet Konevitsaa. Kesäaikaan luostari on suosittu pyhiinvaellus- ja talkookohde.
Kirkkaalla säällä Konevitsasta voi nähdä 60 kilometrin päässä häämöttävän Valamon luostarin, jonka perusti kreikkalainen munkki Sergei 1100-luvulla. Myös monet tuhot kärsinyt Valamo nousi Venäjän suurten luostareiden joukkoon 1780-luvulla. Hengen rauhaa kävivät sieltä hakemassa muun muassa Elias Lönnrot, Juhani Aho ja Eino Leino. Sortavalan pappisseminaarilaisetkin pitivät vaelluskohteenaan Valamoa. Saarelle on säännöllinen laivayhteys Käkisalmesta.
Vaeltaminen pyhiin paikkoihin vertautui matkusteluun jo keskiajalla. Kulkijaa kiinnosti myös paikan kulttuuri ja ruoat. Kun tänä päivänä Camino de Santiagon pyhiinvaelluksen pohjoisin etappi on 1400-luvulla rakennettu Rengon Pyhän Jaakon kirkko Hämeenlinnassa, niin vaeltaja mielii tutustua muuhunkin, ruokalistasta lähtien.
Vesa Takalan valokuvissa on luostareiden loistokkuutta. Morsiusparin käynti rukoilemassa ja munkkien hulppeat halkopinot jäivät erityisesti mieleen näytteinä elämänmenosta luostarin mailla. Tätä puolta olisin toivonut lisää. Kirja on vastalääkettä nykymeiningille, jossa hengen rauha ja itsensä hillitsemisen hyve ovat vieraita. Pane korvan taakse muistiin (ennen luultiin että muisti on siellä), että pyhiinvaellus itsesi kanssa voisi olla hyväkin idea.

Irmeli Tanttu