Tulosta Tekstin koko: a A A

Juhlapuhe 75 v

Kemin kirkkoherra Markku Korpela ja merimiespastori Jaakko Laasio siunaavat Kemin merimieskirkon vapaaehtoisia ja työntekijän 75-vuotisjuhlassa 14.9.2014. Kuva: Sakari Lehmuskallio.

Pääsihteeri Sakari Lehmuskallion juhlapuhe Kemi-Tornion merimieskirkon 75-vuotisjuhlassa 14.9.2014.

Ansiomerkin saajat

 

Hyvät Kemin merimieskirkon ystävät.

Olen alkuperäiseltä teologikoulutukseltani kirkkohistorioitsija. Asiaan kuuluu ankara lähdekritiikki ja jatkuva asioiden tarkistaminen. Merimieskirkon käsikirjan toimipisteluettelossa Kemin merimieskirkko on merkitty perustetuksi 1939, siis 75 vuotta sitten. Merimieskirkosta on kirjoitettu neljä historiakirjaa. Kaksi ensimmäistä, 35 v ja 50 v kirjat eivät ulotu tarpeeksi pitkälle. Ompeluseura Kemistä kylläkin mainitaan Toiwo Waltarin 50 v historiassa vuodelta 1925 (rouva Anna Lehto). Ompeluseuroja oli silloin kaikkiaan 240, ja pari vuotta myöhemmin peräti 400.

Kolmannessa eli 100-vuotishistoriassa perustamista käsitellään kovin vaatimattomasti. Kirkkohistorian professori ja piispa Erkki Kansanahon kirjoittamassa kirjassa, sivu 203, alalaidan viimeinen rivi kuuluu: ”Merimieslähetyksellä oli … toimintaa.. vuonna 1939 myös Kemissä. Talvisodan syttyessä muodosti työ kotimaan satamissa olennaisen osan Merimieslähetysseuran toiminnasta.”

Sodan jälkeistä aikaa kuvatessaan Kansanaho on hieman runsaampi. ”Siirtyäksemme Pohjanlahden satamiin, on ensiksi mainittava merimieslähetysasemista kaukaisin, mutta merkittävin, nimittäin Kemin asema. Vuonna 1955 oli syntynyt Kemin merimiesten ystävät -niminen yhdistys. Vuonna 1957 yhdistys rekisteröitiin ja se liittyi paikallisyhdistyksenä Suomen Merimieslähetysseuraan. Samana vuonna aloitettiin merimieslähetystyö. Asian hyväksi toimi varsinkin satamakapteeni Erkki Alho. Kemin kaupunki, joka monin tavoin tuki yhdistystä, luovutti sille huoneiston ja Merimieslähetysseura palkkasi sille lukusalin hoitajan, rouva Anna Koskelan. Avajaisjuhla pidettiin 30.5.1957. Kemin seurakunta osallistui alun pitäen aktiivisesti aseman toimintaan. Kemin asemasta tuli kohta perustamisen jälkeen muuan suurimpia kotimaan merimieslähetyskeskuksia."

Mutta mitä tapahtui juuri talvisodan alla, vuonna 1939, ja Kansanahon tyhjäksi jättäminä vuosina 1940-55?

Onneksi on Merimiehen Ystävä, eräs Suomen vanhimpia aikakausilehtiä. Se julkaisi numerossa 9 vuonna 1939 artikkelin, jonka herra Erkki Laukkanen, satamalähetyksen hoitaja oli kirjoittanut.

Siitä käy ilmi, että Kemin kirkkoherra Hyötyniemi oli aktiivinen, kääntyi senaikaisen edeltäjäni puoleen, joka tuli paikalle, vuokrasi huoneiston, palkkasi lukusalin hoitajan, joka paikallisen toimikunnan kanssa ”pani asiat siihen kuntoon, että lukusalin avajaisjuhlia saatettiin pitää sunnuntaina, tämän kuun (heinäkuun) 16. päivänä. Ovet oli tosin avattu jo juhannuspäivänä eli 24/6.” Hän jatkaa: "…kun lukusali sijaitsee mitä parhaimmalla paikalla, poikkeavat kaikki maihin tulleet merimiehet siinä.”

Seuraavana vuonna Merimieslähetysseuran vuosikertomus kertoo, että toimintaa oli Kemissä keskikesällä 1939. Lukusalikäyntejä oli 350, kirjeitä välitetty 50, annettu yksi ruoka-ateria, 2 sairaalakäyntiä ja majalakäyntiä. Uskonnollisia kokouksia oli 3, valistavia tilaisuuksia 1, osanottajia yhteensä 67. Merimiesten säästöjä oli lähetetty kotiin 1110 markan edestä.

Seuraavan vuoden toimintakertomuksessa ei Kemiä enää ole. ”Kotimaisten satamalähetysten toiminta muodostui suhteellisen hiljaiseksi sen johdosta, että suursodan riehuessa laivaliikenne oli suuresti supistettu” -lause ehkä selittää, miksi. Jännittävästi lehti kuitenkin kertoo Liinahamariin perustetun uuden aseman toimintaa. Siellä pastori Alto Aaltonen vie lehtiä ja postia laivoille, pitää jumalanpalveluksia laivojen salongeissa ja lottien ruokasalissa. Hän kertoo: ”Valtameren takainen kauppamme on voinut tapahtua ainoastaan Petsamon kautta." Rakennettiin uusia laitureita, suurennettiin entisiä. Puuhökkeleissä olivat monien liikkeiden konttorit. Jäämeren tie ei ollut myöskään tarkoitettu nykyistä jättiläisliikennettä varten. Tilanteen ollessa tällainen ei ole mikään ihme, että laivan purkaminen ja lastaaminen on voinut ottaa aikaa jopa kuukausiakin kun se on rauhan aikana tapahtunut viikossa tai parissa. "Sisulla on kuitenkin eri aloilla vaikeudet voitettu.”

Takaisin vuoteen 1939. Merimiehen Ystävä julkaisee varhaisen edeltäjäni, Mika Waltarin sedän, Toivo Valtarin nekrologin eli muistokirjoituksen, kertoo otsakkeella ”Ensimmäinen sodanuhrimme” kuinka komea ahvenanmaalainen purjelaiva Olivebank ajoi perjantaina 8. syyskuuta miinaan Doggerbankilla Pohjanmerellä ja luettelee menehtyneet 14 merimiestä. Seitsemän miestä pelastui kiipeämällä mastoihin ja odottamalla siellä urhoollisesti 42 tuntia, jolloin eräs kalastusalus otti heidät mukaansa.

Lehti raportoi myös Norjan Merimieslähetyksen 75-vuotisjuhlasta, jossa meitä edustanut Sigmund Schalin kertoo, että "kiitollisuuden osoituksena jatkuvasta yhteistyöstä antoi Suomen Merimieslähetysseura kätteni kautta Norjan Merimieslähetykselle hopeisen ehtoolliskalkin öylättilautasineen siinä toivossa että Jumala sen kautta siunaisi pohjoismaista merimieslähetystyötä".

Olin kuun vaihteessa Bergenissä, Norjan Merimieslähetyksen 150-vuotisjuhlassa, jossa väkeä oli kuten Schalin 75 vuotta sitten kuvasi: ”Kokouksen osanottajaluetteloissa mainittiin piispoja ja maanviljelijöitä, ompeluseuralaisia ja liikemiehiä, pappeja ja kapteeneja, opettajia ja lukkareita. Oli siellä laivanvarustajat ja insinöörit, muurarit ja hammaslääkärit, tehtaanomistajat ja satamapäälliköt sekä sadat emännät ja neitoset tuhansista ompeluseuroista. Kaikkia näitä yhdisti lämmin harrastus merimieslähetysasian hyväksi.”

Mielenkiintoni heräsi myös otsakkeen ”uusi merimiestyyppi nousee” kohdalla. Siinä Kemin lukusalinhoitaja Erkki Laukkanen kertoo kuinka Kemin lukusaliin saapui eräänä päivänä viisi miestä s/s Ingrid Thordenista, neljä kansimiestä ja lämmittäjä.  Ensin yksi heistä, sitten ”yksi toisensa jälkeen astui kirjoituspöydän ääreen, kortit täytettiin lukusalin hoitajalle, sääntö pantiin visusti taskuun, merkki rintaan, Iskujoukko oli saanut huomattavan määrän lisävoimia, melkein koko miehistön laivasta. Tämä kaikki tapahtui kuin äänettömästä sopimuksesta, vastalauseeksi sille valheelliselle merimiestyypille, josta lauletaan monissa merimiesrenkutuksissa.” Kyseessä oli liittyminen Merimieslähetyksen perustamaan urheilu- ja raittiusseuraan, stormgängetiin.

Kemin lukusalinhoitaja jatkaa: ”Oli syntynyt uusi asenne. Ja näki selvästi kuinka miesten sisimmässä kuohui ja kuinka he, ottaessaan tällaisen edesvastuun, tunsivat sisäisten, parhaimpien voimiensa astuvan esille, päivänvaloon, pinnalle jostakin sieltä arkuuden kätköistä. …Iskujoukko …merkitsee toverikuria, se merkitsee rakkautta isänmaahan, ...että elämänsisällön tulee muuttua, että sen on noustava määrätietoisuuteen ja että sillä on eräs tärkeä tehtävä. Mikä tehtävä? Siitä ei puhuttu, ei kysytty. Eikä tarvinnut, sillä jokainen tajusi ja vaistosi mitä tulisi kulloinkin tehdä. Sen aika ja elämä sanoisi, pääasia, että kurssi on selvä.”

Sellaista tapahtui Kemin merimieskirkossa 1939. Kun toiminta sodan jälkeen taas alkoi, se kehittyi ja on edelleen vahvaa, kunniaksi Kemin satamalle, Kemissä työskennelleille henkilösukupolville, Suomen Merimieskirkolle ja koko merimieskirkkojen maailmanlaajalle ketjulle, johon Kemi-Tornion merimieskirkko lenkkinä liittyy.

Onnittelen juhlivaa Kemi-Tornion merimieskirkkoa, kiitän tukijoita ja työntekijöitä, yksittäisiä henkilöitä nimeltä mainitsematta, kiitän Kemin seurakuntaa ja sen vastuunkantajia, kiitän Kemin kaupunkia ja sen satamaa kiitän tämän juhlan järjestäjiä.

Lisäksi minulla on konkreettisia kiitoksia kunniakirjojen ja ansiomerkkien muodossa. Pyydän merenkulkijatyön johtaja Jaakko Laasiota avustajakseni.

***

Hopeisen ansiomerkin saivat: Arja Nurmela, Eila Kiviharju ja Kristina Erholz.
Pronssisen ansiomerkin saivat: Anneli Pentinsaari, Kaija Joutsenvaara, Pirkko Laukkanen ja Leena Survo.