Tulosta Tekstin koko: a A A

Kirja-arvioita 3/2014

Navigoi nopeammin: STUJU / VALAS VALAS / PAKKO PURJEHTIA / KUTSU KÖYHYYTEEN

Keittiössä maalla ja merellä

Sulevi Kulojärvi: Stuju. Reuna 2014.

Joskus kirja ampuilee kummallisesti laidasta laitaan mitä tulee lukuelämykseen; siitä yhtaikaa pitää ja on pitämättä. Savolaislähtöisen Sulevi Kulojärven muistelmat, vai pitäisikö sanoa elämäkerta, käyttäytyy juuri noin. Se on pidäkkeettömästi omahyväinen, etten sanoisi melkein narsistinen teos, koska kirjoittaja tuntuu olevan kaikessa ylivertaisen taitava, pystyvä, virheetön; muiden osaaminen on sitten niin ja näin.

Yläviistoinen katselu- ja kerrontakulma tekee kirjasta jopa tylsähkön, mutta myöntää täytyy, että paikoin myös kiinnostavan. Juoruiluunkin Kulojärvi taipuu. Nimiä hän ei hevillä mainitse, mutta tekee henkilöt muilla tavoilla tunnistettaviksi – juuri siten, miten lehtimiehen ohjeet varoittelevat tekemästä. Lukija pystyy kaivamaan esille monien mollattujen henkilöllisyyden, jos viitsi nähdä vaivaa.

Vaatimattomista oloista lähteneen Kulojärven elämänpolku on mutkitellut pidäkkeettömästi. Kirja antaa kuvan, ettei mies ole liikkeitään suuremmin ennalta miettinyt, on tullut tehtyä sitä, mikä milloinkin on kiinnostanut. Lihakaupan juoksupojasta soitto-oppilaaksi armeijaan, joka paikan höyläilyä siellä ja täällä, laivan messikallena ja salonkivillenä, kokkina maalla ja merellä, laivojen talousesimiehenä, stujuna, hotellinjohtajana, itsellisenä ravintoloitsijana ja hotellinpitäjänä… Titteleitä miehellä riittää.

Minua kosketti kovasti Kulojärven aidon oloinen kertomus soitto-oppilasajastaan Kuopiossa. Se simputus, jota nuoreen ihmisenalkuun kohdistettiin, ei ollut enää pelkkää kiusantekoa, vaan suoranaista sadistista rääkkäämistä, joka olisi voinut viedä hengen.

”Vyön toinen pää sidottiin tangon ympäri ja sitten kiristettiin hiljaa niin kauan, että hirtettävän kasvot alkoivat sinertyä ja kieli tuli ulos suusta. Vasta sitten vyötä löysättiin ja hirtettävä putosi lattialle. Muut oppilaat nauroivat vieressä…”

En ihmettele, ettei poika jäänyt pysyvästi armeijan soittokuntaan.

Merillä olostaan Sulevi Kulojärvi kertoo yllättävän asiantuntevasti paikalleen napsahtavia merellisiä termejä myöten, vaikka katselikin näkymiä laivan keittiöstä. Kuvaukset ulkomaiden satamista noudattavat viime aikoina jo turhankin tutuksi tullutta vanhojen merimiesten muistelulinjaa: muistot pyörivät enimmäkseen kapakka- ja naiskokemuksissa. Lukijan on yhä enemmän ikävä Eino Koivistoisen opusten kaltaisia kotimaisia merikirjoja. Niissä kun porauduttiin merimiesten ajatusmaailmaan ja sielunelämäänkin.

Joni Skiftesvik

***

Valaan ääniä avaruudessa

Maia Raitanen: Valas, valas! Maailman viehättävin valaskirja. Into Kustannus 2013.

Ennen uskottiin merihirviöihin ihan oikeasti. Tarinoitiin, että yksi sellainen oli paukauttanut pyrstöllään jopa laivan nurin. Oltiin varmoja, että Gibraltarinsalmen ulkopuolella odottaa hirviö kita ammollaan. Joutuihan Raamatun Joonakin valaan vatsaan.

Mielikuvitus laukkasi tiedon puutteessa, kunnes Carl von Linné sai selville vuonna 1758, että nuo hirviömäiset otukset ovat valaita ja vieläpä nisäkkäitä. Pitkään on tiedetty sekin, että valaat ovat touhuiltaan lähempänä ihmisiä kuin kaloja. Ei ole ihme, että valaista on tullut antoisa tutkimuskohde ja lukuisten kirjojen aihe.

Kotimainen ja erityisesti lapsille ja nuorille suunnattu tietoteos Valas, valas! Maailman viehättävin valaskirja kertoo Maia Raitasen sanoin, puhekuplin ja kuvituksin aiheestaan kerrassaan kaiken. Valaiden alkukoti oli kuivalla maalla 60 miljoonaa vuotta sitten.

Muutos mereneläväksi tapahtui miljoonien vuosien saatossa. Sieraimet siirtyivät päälaelle, jotta ne helpottivat hengittämistä keuhkoilla veden pinnalla. Korvalehdet katosivat, raajojen sijaan tulivat evät ja pyrstö. Valasvauva syntyykin pyrstö edellä ja imee emosta maitoa.

Kuudesta valasheimosta tunnetuin on älykäs delfiini, jonka ymmärrys on maailman eläinlajien huippua simpanssien ja norsujen ohella.

Valasyhteisöissä pidetään hauskaa, sillä lähes kaikki ikään katsomatta leikkivät. Eräs grönlanninvalaskin kuoli vasta 211-vuotiaana, ties vaikka leikkisyyttään. Valaat auttavat vahingoittunutta lajitoveria kannattelemalla sitä pinnalla. Ne nukkuvat vedessä, muutamilla vain toinen silmä kiinni. Värejä ne eivät näe, kaikki on mustavalkoista. Saalistus tapahtuu kaikuluotauksella kuten lepakoilla.

Valasääntely eli keskinäinen jutustelu ilmaisee mielihyvää, varoituksia ja pelkoa. Delfiineillä on erityisen runsas ”sanavarasto”, kuten murahdus, rääkäisy ja kalistus. Ryhävalaiden laulelusta sanotaan, että se on maapallon tyypillisin ääni. Niinpä tämän ja ihmisäänen nauhoitukset kiertelevät terveisinä Maasta Aurinkokuntamme tuolla puolen kahdessa Voyager-luotaimessa.

Raitasen valaskirjan kotoisa ilme ja kattava anti tuovat mieleen 50- ja 60-lukujen kirjasarjan Linnut, Kalat, Perhoset jne. värikuvina. Ne olivat taiteilijoiden tunnelmallisia maalauksia faktatietoon yhdistettynä aivan kuten tässä viehkeässä Valas Valaassa!

Irmeli Tanttu

***

Purjehtijan meriselitys

Eero Lehtinen: Pakko purjehtia. JNS 2014.

Täytyy elää sellainen elämä, että syntyy kirja, sanoi Erno Paasilinna ja kirjoitti monta kirjaa. Eero Lehtisen kirja ei voinut olla syntymättä, sillä sen verran oli ehtinyt 50-vuotiaan purjehtija-monitoimimiehen karttaan piirtyä kerrottavaa ja merimailejakin 100 000. Pakko purjehtia on Lehtisen syväluotaus siitä, miten merisairaasta bilettäjästä tuli merien osaaja, vastuunkantaja vesillä ja yksityiselämässä.

Lehtisen lapsuuden perhe joutui muuttamaan kotipaikkaansa isän työn perässä, kunnes Espoon Haukilahteen jäätiin pidemmäksi aikaa. Onneksi kesämökki Karjalohjalla pysyi ennallaan. Järvi houkutteli purjehtimaan, ja Lehtiset hommasivat Vasama-jollan ja Kansanveneen. Eeroa vanhemmat sisko ja veli olivat innoissaan vesillä, kuopus vasta maihin päästyä pahoinvoinnin takia.

Kun Eero meni vaihto-oppilaaksi Itävaltaan, isoveli kiersi jo maailman ympäri purjeveneellä. Toisen menestys harmitti. Mutta saksan kielen treenivuosi toi menestystä kajakki- ja uintikisoissa, joten itseluottamusta kertyi.

”1970-luvun lopulla aloin biletyksen lomassa kiinnostua kölivenepurjehduksesta. Käytännön oppia sain perheen veneretkillä, suoritin laivuritutkinnon ja kursseja matkapurjehduksessa”, etenee Eeron kertomus. Ylioppilastutkinto hoitui vuonna 1984. Sitten Kauppakorkeaan, armeijaan Upinniemeen lippulaiva Pohjanmaalle ja Suomenlinnaan upseerikurssille.

Kun iloinen poikamieselämä vei väkisin voiton kauppatieteistä, Eero keskeytti luvut ja meni töihin pankkiin. Yllätyksenä tuli, että pankki oli rahoittaja Whitbread-purjehduksessa. Sen miehistöön haki 500 innokasta, muutamien valittujen joukossa oli Eero. UBF:n Whitbread toteutui lopulta 1989–90. Merillä valkeni, että opiskelu on sittenkin paras investointi tulevaisuuteen. Tällä asenteella suunta oli selvä: ei enää juhlia vaan tenttejä.

Europa 92 -purjehduksen tragedia, jossa läheinen ystävä katosi Tyyneenmereen, vei halut uusiin purjehduksiin. Olihan maissa vaimo, poika ja hyvä ansiotyö. Mutta jälleen valkeni synnynnäiselle purjehtijalle, ettei herrahissin uraputki ole häntä varten. Seuraava elämänvaihe koostui Eeron kipparoimista merimatkoista kuten Global Challenge ’04–05 ja Clipper Round the World ’09–10. Perhe kasvoi, silti avioeroa ei voinut välttää. Atlantin ylityksiäkin kertyi lopulta kymmenen.

Nyt Suomeen asettunut Lehtinen ahkeroi laajasti purjehduksen parissa valmentajana, selostajana, toimittajana ja jakaa suvereenia tietämystään Suomen eturivin purjehtijoille, myös omille ja lähipiirin jälkikasvulle. Pakko purjehtia -kirjan piti olla dokumentti matkoista, mutta kasvukertomus siitä tuli jokaiselle omaa tietään etsivälle.

”Jos joku vaikka ottaisi onkeensa näistä seikkailuista”, kuuluu seuraavaa kirjaa hautovan Lehtisen meriselitys.

Irmeli Tanttu

***

Rahan valtaa vastaan

Franciscus Assisilainen: Kutsu köyhyyteen. Kootut kirjoitukset. Kirjapaja 2014, 3.p.

Eräässä matkamuistoesineessä 60 vuoden takaa on kuvattu Franciscus Assisilainen siunaamassa suden. Keskiajan tunnetuin mystikko, eläinten, luonnonsuojelun ja Italian suojeluspyhimys on polvillaan eläimen edessä, käsi sen pään päällä. Taustalla näkyy puita ja pääskysiä, tekstissä lukee ”San Francisco benedice il lupo”.

Tuo kaunis ja värikäs kuva silti kauhistutti perheen lapsia. Kuinka setä ei pelkää sutta? Franciscukseen on aina liittynyt paljon kysymyksiä ja paljon vastauksia. Hänestä on laadittu valtava määrä teoksia, tutkimuksia ja niiden päivityksiä. Tuorein sellainen on Franciscus Assisilainen, Kutsu köyhyyteen.

Kokoelman suomensi vuonna 1981 Seppo A. Teinonen (1924–1995), ja uuden painoksen esipuheesta vastaa yliopistonlehtori Pauli Annala. Hän luo katsauksen fransiskaanisen liikkeen syntyyn 1200-luvun Pohjois- ja Keski-Italiassa, jolloin pienissä kaupunkivaltioissa siirryttiin luontaistaloudesta käyttämään rahaa vaihdon välineenä. Talonpojat eivät osanneet määritellä rahan vaihtoarvoa, ja heistä tuli yhtäkkiä köyhiä, kun kauppiaat ja käsityöläiset puolestaan rikastuivat.

Annalan mukaan tällä selittyy varhaisten fransiskaanien ehdottoman kielteinen suhde rahaan. He työskentelivät vain ruokapalkalla elatuksen ja vaatteet saadakseen. Näin he tarkoituksella eivät hyödyttäneet Assisin kaupungin rahataloutta. Tällaisen vaihtoehtoisen toiminnan onnistuessa veljet puhkesivat vuolaisiin Jumalaa ylistäviin rukouksiin, joita Kutsu köyhyyteen Franciscuksen monen muun tekstin ohella esittelee.

Franciscus (oikea nimi on Giovanni Francesco di Bernardore 1181/82–1226) syntyi varakkaaseen kotiin, isä oli kangaskauppias, äiti ehkä aatelinen ranskalainen. Poika oppi ranskan ja sitten ”ihmiset opettivat hänelle katekismuksen ja aakkoset. Jumala ja hänen oma neroutensa opettivat hänelle loput.” Pojan raikulielämään tuli piste 25-vuotiaana, kun hän koki herätyksen sairaita auttaessaan. ”Franciscuksen usko oli Kristus-keskeistä, hän oli myös mystikko, joka näki kaikkialla Jumalan työn jälkiä”, Annala kirjoittaa.

Franciscus Assisilainen on niitä hengenmiehiä, jotka kuuluvat koko kristikansalle eikä vain oman veljeskunnan piiriin, totesi Seppo. A. Teinonen vuonna 1981. Assisin lisänimi ”Poverello” eli ”Pieni köyhä” on yhä ajankohtaisempi köyhyyden ihanteellaan, hän totesi. Varallisuuserot kasvavat, kuilu köyhän ja rikkaan välillä syvenee. Franciscus näytti, että luopumalla kaikesta maallisesta Jeesuksen sanat muuttuvat teoiksi. Silti: ”Älkää pitäkö omaa tietänne ainoana tienä Jumalan luo”, kuului viisas matkaevästys.

Kutsu köyhyyteen -kirjan ainoa kuva kannessa on valitettavan tumma. Hämäräksi mennyt kansikuva ei pysäytä tutkimaan kuten suden siunaus, ja pohtimaan, että siinä meitä kaikkia hellyttävä Franciscus saarnaa linnuille (kuva: Giotto di Bondone n. 1297). Mutta pyhimyksen sanat pysäyttävät.

Irmeli Tanttu