Tulosta Tekstin koko: a A A

Sataman nostalginen arki

Elokuvat ovat romantisoineet satamatyötä.

 

Helsinkiläinen tutkija Tytti Steel julkaisi vuonna 2013 satamien historiasta väitöskirjan Risteäviä eroja sataman arjessa. Haastattelututkimuksessa Steel halusi luoda kuvan suomalaisen sataman arkipäivästä toisen maailmansodan jälkeen 1950- ja 60-luvuilla.

Haastateltavat olivat entisiä sataman työntekijöitä Helsingistä ja Kotkasta. Tutkija on itsekin kotoisin Kotkasta, joten satama on hänelle tuttu ympäristö. Myös hänen isänsä työskenteli aikoinaan satamassa nosturinkuljettajana.

Väitöskirjatutkimuksen näkökulmana oli intersektionaalisuus, joka suomennetaan ”risteäviksi eroiksi”. Käytännössä tämä tarkoittaa, että sukupuolen lisäksi ihmisten elämään vaikuttavat muutkin tekijät, kuten yhteiskuntaluokka, etninen tausta ja ikä.

Satama ja naiset tuovat vaurautta
 

Kotkan kaltaisessa merikaupungissa elämä on aina pyörinyt vilkkaasti sataman ympärillä. Uusia ihmisiä ja virtauksia on tullut ja mennyt. Uutta tavaraa on tuotu ja suomalaisia tuotteita viety. Kaupunki vaurastui sataman ansiosta.

Kotkan satama kehittyi merkittäväksi nimenomaan kaupunkiin perustettujen monien sahojen ja sittemmin muun teollisuuden myötä. Myös liikenneyhteydet ja 1890-luvulla valmistunut Kouvola—Kotka-rautatie ovat tukeneet satamakaupungin kehitystä. Kotkaa pidettiin 1800-luvun lopulla Suomen Klondykena.

Sotavuodet olivat selviytymisen aikaa koko kansakunnalle. Kotirintamalla korostui erityisesti naisten työpanos. Naisten oli hoidettava koti, lapset ja maaseudulla myös viljelytyöt ja karja. Jopa erilaisissa rakennustöissä tarvittiin naisia. Eikä niinä vuosina ollut laitteita ja koneita apuna, vaan fyysisen voiman ja taidon avulla selvittiin. Syntyi myytti vahvoista suomalaista naisista, jotka selviävät vaikeuksista neuvokkaasti eri tilanteissa.

Naiset satamatyössä


Naiset ovat olleet Kotkassa satamatöissä jo 1890-luvulla, jotkut jopa työnjohtotehtävissä. Satamassa naiset tekivät töitä omissa ryhmissään esimerkiksi lankkujen lastauksessa ja irtolastialuksissa.

Satama oli naiselle raskas paikka, eikä työ siellä aina ollut helppoa. Vielä 1900-luvun puolivälissä naiset kohtasivat satamatöissä ronskiakin kielenkäyttöä. Jotkut naiset osasivat antaa takaisin ns. samalla mitalla, kun taas osa ei jaksanut kiusaamista ja suunsoittoa. Loput suhtautuivat asiaan neutraalisti.

Nykyaikana lainsäädäntö suojaa työntekijöitä häirinnältä ja työt ovat helpottuneet automaation sekä koneiden myötä.

Väitöskirja-aineiston keruun aikaan vuonna 2008 esimerkiksi Helsingin satamassa oli ahtaustöissä kolme naista.

Kansan ja elokuvien näkemykset erilaisia


1950-luvun elokuvat romantisoivat omalta osaltaan satamatyötä. Satamien sosiaalisia ongelmia aivan ilmeisesti pyrittiin silottelemaan tai ainakin neutraloimaan. Tytti Steelin mukaan satamajätkä esitettiin elokuvissa raittiina ja reippaana, eivätkä ohjaajat herkutelleet satamien hurjalla maineella, vaan halusivat puhua pienen ihmisen puolesta.

Esimerkiksi Matti Kassilan elokuvassa Professori Masa ahtaaja Väiski antaa lakkoja tutkivalle professorille elämänohjeita, kun professori sattumalta päätyy tilapäistöihin satamaan. Edvin Laineen elokuvassa Nokea ja kultaa satamajätkä Aaltonen adoptoi kaltoin kohdellun pikkulapsen.

Suuri osa työntekijöistä eli vastuullisesti ja teki työnsä ammattitaitoisesti, mutta osa työväestä käytti viinaa turhan paljon, ja aika ajoin oli järjestyshäiriöitä.

Satamilla ja laivatyöllä oli kansan keskuudessa syntinen ja arveluttavakin maine: oli salakuljetusta ja viinan läträystä, ahtaajat olivat maineeltaan räväköitä ja rehvakkaita. Niinä vuosina satamiin kerääntyi myös irtoväkeä, joka tarvitsi rahaa. Satamasta oli nimittäin suhteellisen helppo saada parin päivä pesti, ja alkoholiakin usein löytyi kuin itsestään.

Sodan jälkeen satamiin kerääntyi myös sodan traumatisoimia, usein asunnottomia ja elämänuskonsa menettäneitä kulkumiehiä.

1950-luvun dokumenttielokuvissa puolestaan korostettiin satamien merkitystä Suomen taloudelle. Työväenliikkeen tuottamissa elokuvissa taas työn raskautta ja työntekijöiden työpanosta tuotiin korostetusti esille.

Vuoden 1952 Olympialaiset olivat eräänlainen ryhtiliike. Erityisesti työmiesten alkoholinkäyttö otettiin erityiseen tarkasteluun. Näihin aikoihin alkoholinkäyttö oli Suomessa vielä varsin rajoitettua – paitsi satamassa, josta sitä yleensä löytyi.

Anne Valtonen

Kansatiedettä satama-aiheesta

Tytti Steel on koulutukseltaan kansatieteilijä eli etnologi. Hän on opiskellut Helsingin yliopistossa myös talous- ja sosiaalihistoriaa, museologiaa sekä merihistoriaa. Tällä hetkellä hän työskentelee merihistorian ja museologian amanuenssina Helsingin yliopistossa ja vastaa monista opiskeluhallintoon liittyvistä tehtävistä.

Maisterintyönsä eli gradun hän teki legendaarisesta kotkalaisravintola Kairosta. Hän on ehtinyt hankkia työkokemusta myös nykyisin Kotkassa sijaitsevasta Suomen Merimuseosta.

Ajatus satama-aiheisesta väitöskirjasta lähti liikkeelle 2000-luvun alussa, koska aikaisemmin tällaista tutkimusta ei kansatieteessä ollut tehty. Väitöskirjan valmistuminen vei neljä vuotta. Osan haastatteluista tekivät kansatieteen opiskelijat. Osaksi väitöskirjaa sisällytettiin ajankohdan suomalaisten elokuvien näkemys satamatyöstä ja merimiehistä.

Tytti Steel arvelee, että tulevaisuus on lähinnä pätkätöitä. Työnä voi olla museoura, tutkijan ura tai työskentelyä ulkomailla. Hänen puolisonsa on Skotlannista ja perheen lapset kaksikielisiä.

Anne Valtonen