Tulosta Tekstin koko: a A A

4/15 Kirja-arviot

Lehden 4/15 kirja-arviot kokonaisuudessaan. Voit navigoida suoraan haluamaasi kirjaan alla olevista linkeistä.

Koivukari: Unissasaarnaaja  I  Tamminen: Meriromaani  I  Andersson: Märket  I  Arjamaa: Matruusista merikapteeniksi  I  Panelius: Laivakokki  I  Johnsson: Viimeinen pyyntimatka  I  Sylvänne: Allright

 

Saarnaajatyttö oman aikansa bisnesenkeli

Tapio Koivukari: Unissasaarnaaja. Johnny Kniga 2015.

Tapio Koivukaria on kiitetty erityisesti merikirjailijana. Uusimmassa opuksessaan hän liikkuu kuitenkin tiukasti maalla kertoessaan tarinan Tuulikki Heinosesta, tytöstä, joka sairasteltuaan saa unissasaarnaajan kyvyn.

Nykytiedoilla pidämme  huijarina tai höperönä pihanurmella hetekassa pötköttävää tyttöä, joka suoltaa suustaan tuntikausia kestävää saarnaa ahtaasta portista, josta Jumalan lasten on kuljettava. Niin, ja parasta on pitää kiirettä maailmanloppu kun vaanii aivan nurkan takana. "Valvokaa ja rukoilkaa, sillä jo on kirves pantu puun juurelle", Tuulikki tietää. Unissasaarnaajan vuoteen ympärillä istuu läheltä ja kaukaa tulleita sanankuulijoita, kuka missäkin mielentilassa, silmiään pyyhkien, jopa liikutuksia saaden.

Vähäväkinen Heinosen perhe huomaa saarnaajatyttärensä tuovan arvostusta kattilakuntaan. Isällä on oma traumansa ja häpeänsä sota-ajalta. Sotilaskarkuruus ei hevillä unohdu, mutta nyt on toiveita ilmassa, kun perheessä on kuuluisuuteen noussut taivaallisen sanoman välittäjä. Äiti haikailee menetetyn nuoruudenrakkauden perään ja haaveilee ulkonäköään kohentavista tekohampaista. Kolehtirahoilla purukalusto viimein äidille hankitaan, vaikka välillä koetaan katastrofi Tuulikin jaettua piiloon pannut rahat kyläläisille.

Tietysti myös ulkopuolinen hyeena ryntää rahaa tienaavan tytön liepeille. Hengenmies Sigurdista tulee neuvonantaja ja manageri, jonka halut ovat paitsi taloudellisia myös ruumiillisia, hyvinkin hekumallisia, niin kuin lahkolaissaarnaajien halut maailman sivu ovat olleet. Aluksi Sigurd uskoo hallitsevansa auktoriteetillaan ja liukkaalla kielellään suojattiaan, mutta vähitellen Tuulikkiin ilmaantuu omaa tahtoa, joka huipentuu pitkään saarnamatkaan ja korpivaellukseen Lapin tuntureille. Sillä matkalla luovutaan maallisesta mammonasta. Isä-Heinosen omaisuus hajoaa vanhana autonropposena maantielle, ja äiti-Heinosen taivasrahoilla hankitut tekohampaat uhrataan tunturissa seidalle.

Koivukari on tarinaniskijänä Unissasaarnaajassa hyvässä vireessä, aivan parhaassaan. Traagisuutta ja veijarihenkeä on mukavasti samoissa kansissa.

Olen aiemmin kiitellyt Koivukarin kieltä ja niin teen nytkin. Yksi toivomus Rauman suuntaan kuitenkin lähtee: tiiviyttä tarvitaan, monotoniset saarnat lohkaisevat liian suuren osan hyvästä tarinasta.

Joni Skiftesvik
 


Kertomus viiden laivan upottajasta

Petri Tamminen: Meriromaani. Tammi 2015.

Mikäs kippari se sellainen on, joka upottaa viisi laivaansa? Hän on Vilhelm Huurna Askaisista, tunnollinen merenkulkija, parhaansa yrittävä, mutta minkäs teet, kun onni ei suostu kulkemaan miehen eikä laivan mukana. Merenpohjaan päätyvät Huurnan kipparoimat paatit ja niiden mukana Askaisten isäntien toiveet ja rahat. Mutta Askaisissa ei lannistuta, kohta varustetaan taas uutta laivaa ja maanitellaan vastaan ämpylöivää  kotikylän poikaa päälliköksi. Aikansa emmittyään Huurna huomaa nyökkäilevänsä Gladin pirtissä isäntien mukana ja alkaa itsekin uskoa, että huono onni olikin huokunut pohjaan menneen laivan märkiintyneissä rakenteissa, eikä hän itse ollut syyllistynyt taitamattomuuteen.

"Uuden puhtaanvalkean laivan kanssa kaikki alkaisi alusta. Onni pääsisi taas väreilemään hänen ympärillään niin ettei hänelle tapahtuisi puoliakaan siitä mitä huonompiosaisille."

Niin jättää Huurna taas kotirannat ja lähtee tavoittelemaan myötätuulta isäntien laivalle ja omalle elämälleen.

Luin Petri Tammisen pienoisromaanin yhteen putkeen. Se imaisi mukaansa niin kuin hyvän tarinan pitääkin imaista. Tammisen komea lause on Meriromaanissa parhaimmillaan. Sanat soljuvat ja kuvat kulkevat. Tarinaa olisi lukenut pitempäänkin, mutta kaikki hyvä loppuu aikanaan.

Laivaonnen lisäksi myös naimaonni piiputtaa pahasti kippari Huurnan elämässä. Menetyksiä on niin kosolti, että mitättömämpi mies sortuisi, mutta ei kippari Huurna. Aina hän pinnistelee ylös murheen alhosta ja löytää suunnan aurinkoa tai ainakin hiljalleen vaalenevaa horisonttia kohti.

Petri Tamminen on kirjoittanut epäonnisesta kipparista hienon kirjan, jonka kai pitäisi sisältönsä puolesta olla tragedia, mutta joka on kuitenkin jollakin kummallisella tavalla ihmeen valoisa.

Joni Skiftesvik
 


Märket, majakka, meri ja miehet

Jan Andersson: Märket Majakkasaari kahden maan rajalla, 304 sivua, 300 kuvaa, piirrosta ja karttaa. Suomen Majakkaseura – Finlands Fyrsälskap 2015, 45 euroa sisältäen majakkakalenterin 2016. Kirja on ilmestynyt myös ruotsiksi Märket – Havsfyr och gränsland.

Märketin 150-vuotiaasta majakasta voi esittää tuon oikeudenkäytön klassisen kysymyksen: saako naapurin maalle rakentaa, sillä suomalainen majakka syntyi Eteläkurkkuun Ruotsin maaperälle 1885.

Tosin kyse oli erehdyksestä. Rajasopimuksen tekstissä 1810 oli sovittu, että raja kulkee saaren keskeltä, mutta jo rajakomitean karttaan se oli piirretty jokunen milli lännemmäs. Nuo millit siirsivät rajan merelle muutaman kilometrin Ruotsin puolelle.

Myöhemmin virhe oikaistiin ja syntyivät tarinat siitä, kuinka raja meni majakkamestarin keittiön ja makuuhuoneen välistä. Kieltolain aikana oli siirryttävä majakan läntisiin huoneisiin, jos halusi laillisesti ottaa. Sota-aikaan saattoi sängyn asettaa niin, että pää oli sotaa käyvässä Suomessa ja jalat puolueettomassa Ruotsissa.

Majakkamiesten tarinoita, toteaa Jan Andersson Märket-kirjassaan. Vihdoin 1979 raja vedettiin niin, että majakka siirtyi Suomelle, ja Ruotsi sai osan Suomelle kuuluneesta alueesta.

Märket-kirja on oiva osa majakkabuumia. Se on kiehtova kuvaus neljästä kovasta ämmästä: Märketistä, majakasta, miehistä ja merestä. Toki naisillakin on oma pieni roolinsa, kun kurkistetaan majakanvartijoiden perhe-elämään.

Jan Andersson on Ahvenanmaan museoviraston tutkija ja saaristohistorian tuntija. Kirja oli tekeillä liki vuosikymmenen, ja lähdeaineisto on laaja. Andersson on käynyt läpi majakan päiväkirjoja, arkistoja, lehtiartikkeleja, kirjeitä ja haastatellut majakkaväkeä kolmanteen ja neljänteen polveen. Työ näkyy: on suuria linjoja, arjen työtä ja elämää eristyksissä, pieniä sattumuksia, sotaa ja rauhaa.

Eikä kirja kerro vain Märketistä, vaan se tutustuttaa laajemminkin saariston menneeseen maailmaan postireitteineen ja luotsiasemineen.

Keskeinen rooli tarinoissa on meren raivolla, joka tunkeutuu sisälle majakkaan ja siirtelee kivenjärkäleitä. Omaa kieltään puhuvat kertomukset haaksirikoista, joista on kirjan loppuun kerätty myös monisivuinen luettelo.

Kuvitus todistaa, mikä merkitys arjen kuvaamisella on tuleville polville.

Märket automatisoitiin, ja viimeinen majakanvartija poistui tammikuun 1977 alussa. Alkoi rappion aika, ja kirjassa on Pekka Väisäsen lyhyt kuvaus paikan uudesta elämästä Majakkaseuran hoivissa.

Sisältö on tarinaperinnettä parhaimmillaan ja teksti sujuvaa. Vain varsin omaperäinen pilkkujen (väärin)käyttö voi hitusen häiritä.

Paavo Tukkimäki


Ps. Rakastatko vielä minua?

Ulla Arjamaa: Matruusista merikapteeniksi – kirjeitä merelle ja mereltä. Rauman Merimuseo 2015.

”Nyt olet siis nähnyt Atlantin, eikö se ole ihanaa? Kyllä olet onnellinen, kun saat nähdä niin paljon.” Äidin kirjettä luki merten takana parikymppinen turkulaismatruusi Pekka Arjamaa Suomen Joutsenella loppuvuonna 1932.

Tästä koulupurjehduksesta Etelä-Amerikkaan sai alkunsa mittava meriura eläkkeelle siirtymiseen asti vuonna 1977. Mitä näistä ajoista on jäänyt mieleen? Kaikki, sillä Pekka Juhani Arjamaan (1912–2001) 1700 kirjeen kokoelma on vastikään julkaistu otsikkona Matruusista merikapteeniksi – kirjeitä merelle ja mereltä. Valtavan aineiston on koonnut kirjaksi miniä Ulla Arjamaa.

Yli neljä senttiä paksu opus jakaantuu kahteen osaan. Ensin kotiväki ehti kirjoittaa meripojaksi ryhtyneelle Pekalle 300 kirjettä kuulumisistaan vuosina 1932–1944. Pekan vastauksia säilyi vain muutama, tyttöystäville. Mutta kun löytyi se oikea, alkoi Pekan kynä sauhuta kaikkiaan 1400 kirjeen voimalla ja ne säilyivät. Kakkososan kirjeposti kuvailee runsain mitoin merenkulkijan ammatillista ja henkilökohtaista elämänmenoa.

Kun Pekka ja Astra Reina Marita Hytti, o.s. Putta (1919–2015) avioituivat vuonna 1945, aviomies oli purjehtinut jo pitkään ja valmistunut kapteeniksi (1944) Rauman Merenkulkukoulusta. Surukin oli kohdannut Pekan perhettä, sillä merimiesveli Ilmari oli menehtynyt auto-onnettomuudessa Antwerpenissa. Yllättävän uutisen oli välittänyt suomalainen merimiespastori A.A. Aaltonen. Nyt nuoripari Pekka ja Astra Arjamaa katsoi kuitenkin tulevaisuuteen. Yhteinen koti löytyi Raumalta.

Pian häiden jälkeen Pekka lähti höyrylaiva Flora H:n matkassa. ”Rakas oma ”Kulta”! Olipa vähällä, että en juossut Sinun jälkeesi junaan ja jättänyt koko Flora H:n sillä niin minun oli vaikeata olla kun näin Sinun kävelevän kohti junaa--.” kirjoittaa tuore aviomies Mäntyluodolta. Viikkoa myöhemmin Oskarshamnista: ”Olen odottanut kirjettäsi kuin kuun nousua.” Pekka kertoo vahtivuorostaan, paloherkän lastin purkamisesta ja pikku tulipalojen sammuttamisesta ruumassa. Kirjeiden lopussa lukee tärkeä kysymys: ”P.S. Rakastatko vielä minua?”

Seuraavana vuonna syyskuisena aamuna Pekka kirjoittaa pitkän kirjeen päivittäisasioista ja päättää jälleen tunteiden paloon: ”Kulta, rakastan Sinua niin mahdottomasti ja ikävöin aina luoksesi - - olet minulle kaikki kaikessa. Pekkasi.” Saman päivän iltana Astra synnytti pojan. Niinpä uusi kirje päättyy ”P.S. Rakastatko vielä minua yhtä paljon kuin ennen? Pikku Markun onnellinen isä!” Kuusi vuotta myöhemmin syntyi vielä Anne-sisko.

Jouluposti on yhtä sydämeenkäypää ja heijastaa kaukana olevan isän ikävää. Poiminta joulusta 1946: ”Vetäydyin hyttiini viettämään omaa pientä joulua. Ajattelin sinua ja Markkua - - perheemme ensimmäinen joulu - -  poikakin. Oliko Markku pystyssä pukin saapuessa? Mitäs pukin pussissa oli? Oliko sinulla kuusi kotona?” Eikä kirjeistä unohdu tämä sinetti: ”Rakastan sinua valtavasti”.

Näin mittavaa kirjekokoelmaa lehteilee monella tasolla. Valitsin tähän aidon kiintymyksen ja sitoutumisen tunteet, varsin  komeata luettavaa kun ovat. Kirjan kartoista voi seurata Pekan merireittejä, joiden tapahtumat löytyvät tarkkaan päivätyistä kirjeistä. Matruusista merikapteeniksi on vahva esitys Arjamaa-suvusta, pääosassa myhäilevä merikarhu pappa Pekka A.

Irmeli Tanttu


Laivakeittiön peruskirja

Aina Panelius: Laivakokki, neuvoja kokeille ja stuuerteille. Rauman Merimuseo 2009, näköispainos.

Rauman Merimuseon julkaisema näköispainos (2009) kirjasta Laivakokki –Neuvoja kokeille ja stuuerteille ilmestyi Turussa vuonna 1904. Asialla oli kapteenska Aina Panelius, joka oli miehensä Carl Julius Paneliuksen kanssa aloittanut Turun Merimieskodin johtotehtävissä neljä vuotta aikaisemmin.

Mutta Aina-rouva ei ollutkaan ihan tavallinen merimiehen vaimo. Hän kantoi laajasti huolta merenkulkijain sivistyksestä, elämänkatsomuksesta ja kokkitaidoista. Kun Merimieskodin toiminta oli käynnistynyt ”heräsi minussa eloon ajatus perustaa Suomeen kokki- ja stueerttikoulu”, Aina kirjoittaa. Ensin hän kiiruhti Norjaan tutustumaan merimieskotien yhteydessä oleviin opinahjoihin ja vakuuttui, että kodin ja koulun läheinen yhteistyö olisi antoisaa myös kotimaassa.

Kokkikoulu toteutui ja ensimmäiset oppilaat pääsivät aloittamaan lokakuussa 1901. Tavoitteena oli kouluttaa ammattitaitoisia kokkeja laivoille sekä ”pelastaa huonoista oloista lähteneet huonolta elämältä”. Johtajatar Aina Panelius katsoi kuitenkin, että opiskelun avuksi tarvitaan ”höyry- ja purjelaivoissa vallitseviin olosuhteisin sovellettu neuvonantaja”. Toisin sanoen hän laati saman tien Laivakokki-kirjan.

Kokkien ja stuerttien taitoihin Aina oli perehtynyt monien merellä vietettyjen vuosien aikana, sillä kapteeni Carl Julius Paneliuksen mukana oli matkustanut koko perhe. Tutuiksi olivat tulleet Britannia, Välimeri ja Amerikka muun muassa raumalaisen purjealus Osmon kyydissä.

Aina korosti, että henkinen sivistys on työnsä hallitsevan ihmisen edellytys. Hän kehotti karaisemaan mieltä, antoi varoituksia ”juovutusjuomista” ja tupakasta. ”Opi lomahetkinä ajattelemaan, sillä sielu luotiin ajattelemaan ja jalat käymään. Lue, sillä hyvä ystävä on hyvä kirja.” Kannattaa myös havainnoida, toteaa Aina, ja antaa esimerkin: Sir Isaac Newton havainnoi omenan putoavan maahan ja ryhtyi kehittelemään painolakia.

Yli sata vuotta sitten ilmestyneen kirjan ruokaohjeet vaikuttavat yhä käyttökelpoisilta. Ennen piti vain ahertaa paljon enemmän. Joulutorttujakin joutui vääntämään alusta asti itse: ”Pese 212 gr. voita hyvin, että se tulee suolattomaksi. Vispilöi 1 muna, 1 ½ desilitraa vettä, ½ veitsenkärjellistä alunajauhoja ja 212 gr. vehnäjauhoja sekaisin. Valuta viimeiseksi voi käsissä oikein hyvästi. Vie taikina jäähtymään."

Ajankuvana Laivakokki on opettavainen peruskirja kelle tahansa. Sen sivuilta heijastuu arvostava suhtautuminen kanssaihmisiin ja lukija pääsee kurkistamaan sukupolvien taakse, miten oltiin, elettiin ja merikokkeja koulutettiin. He tekivät sitruunarinkeleitäkin. Niitä voisi kokeilla.

Irmeli Tanttu   


Retriitti merellä

Raoul Johnsson: Viimeinen pyyntimatka. Atlasart 2015.

Parkkilaiva Nordstiernan lähti marraskuussa 1809 Riikasta kohti New Yorkia lastina tervaa, hamppua, pellavaa ja talia. Mutta Itämereltä ei päästykään noin vain pois. Myrskyssä ajauduttiin lopulta Utön lähelle Borstön saaren tuntumaan. Oltiin jo joulukuussa, kun alus haaksirikkoutui ja upposi kapteeni mukanaan. Miehistö sentään ehti pelastautua maihin. Nordstiernan jäi hylkynä merenpohjaan.

Vuosikymmenien mittaan laivasta on sukellettu päivänvaloon yhtä ja toista. Yksi sukeltajista on ollut Raoul Johnsson (s. 1935), joka on tunnettu jo pitkään myös tuotteliaana tietokirjailijana, esimerkiksi äskettäinen Kauhia Oolannin sota (JNS 2013). Sukeltamisesta hän sittemmin siirtyi vedenalaisen valo- ja elokuvaksen, historian ja meriarkeologian pariin. Johnsson on 1960-luvulta lähtien tallentanut saaristolaisten perimätietoa, -taitoa ja esinehistoriaa.

Moniosaajan ja oivaltavan havainnoitsijan uusin kirja Viimeinen pyyntimatka on uusi myös aluevaltauksena Johnssonilta. Fiktiivisen tarinan muodossa, omin valokuvin ja dokumentein hän kertoo borstöläisen Anton-vanhuksen, merikarhun ja originellin vetäytymisestä omiin oloihinsa kaukaiselle lintusaarelle. Tässäpä kirja hengästyneille nykymenijöille, jotka puskevat eteen päin kädet täynnä ostoskasseja.

Kertomus Viimeinen pyyntimatka olisi siis voinut olla olemassa. Anton oli korkeassa iässä, kun hän eräänä kevätaamuna lykkäsi soutuveneensä merelle ulos muun kylän nukkuessa. Tämän saarelaisten parhaan turskanpyytäjän ja hylkyjen tuntijan ei nyt tarvitsisi kokea vähättelyä eikä kiusaamista. ”Alkoi vapaan miehen elämä”, hän iloitsi.

Illan koitteessa Anton oli perillä Mellersta Rödskärillä ja asettui linnustajien kyhäämään pikku majaan, jonka seinällä oli erään hylyn nimilauta: Nordstiernan. Mainingit huokailivat, kuului allien laulua ja hylkeiden huutoa. Anton asettui levolle ja ajatteli kuollutta Lotta-vaimoaan. ”Kuinka suloinen Lotta olikaan, kun heidät oli vihitty Nötön pienessä punaisessa kirkossa!”

Suloiselta Antonista tuntui aamullakin valmistautua turskan- ja hylkeenpyyntiin kaikessa rauhassa kenenkään näkemättä. Merimies lähtee kun haluaa ja palaa kun voi, hän mietiskeli totista elämänviisautta. Hylkeitä oli sopivasti liikkeellä ja yksi ”muistutti aivan Nauvon kirkkoherraa”! hän ilakoi huumorimies kun oli. Sitten saaliiksi osui ennätyksellisen iso hylje, josta riittäisi ruokaa moneen kertaan.

Antonin pyyntimatkan hengenrauha hyvine saaliineen oli saada onnettoman lopun. Mutta juuri kun vanhan miehen voimat pettivät, osui samoille vesille saarelaisia Vänöstä. Hänet virvoitettiin, pidettiin hylkeenpeijaisjuhlat, ja sitten Anton otti suunnan kohden merellistä retriittiään. Siellä hän oikaisi itsensä Lotan kutoman ryijyn päälle ja risti kätensä rinnalle. Lintunen lensi sisään ikkunasta. Lottako? Ehkä. Anton oli valmiina kaikkeen, myös viimeiseen lähtöön.

Kuvaus viimeiseksi jääneestä pyyntimatkasta jää kellumaan lukijan ajatuksiin kuin tuutulaulu laineilla.

Irmeli Tanttu


14 laivaa 50 maata, allright okey

Timo Sylvänne: Allright taas mennään –tarinoita tramppilaivoilta. Äänimeri.fi 2013.

”Vieläkö se on Suomessa Kekkonen presidenttinä?” kysyimme  vaihtoporukalta Shanghaissa, koskapa uutiset olivat vähissä 1970-luvun lopulla maailmaa kiertävissä tramppi- eli villin linjan laivoissa. Tuokiokuva sisältyy radiosähköttäjänä toimineen Timo Sylvänteen meriuraa käsittelevään kirjaan Allright taas mennään –tarinoita tramppilaivoilta.

Sylvänne työskenteli monissa varustamoissa, varsinkin Henry Nielsenillä ja seilasi kaikilla asutuilla mantereilla. Vuosituhannen taitteessa hän alkoi tehdä juttuja Merimiespalvelutoimiston Vapaavahti-lehteen. Siinä ilmestyneet kertomukset ovat Allright –kirjan runkona täydennettynä merilläolon aikaisilla teksteillä. Ne etenevät jatkokertomuksena, jota tiedonjanoinen lukija seuraa, sanotaan vaikka, kuin hai laivaa.

Maailman merimieskirkot tulivat kolutuiksi nekin, kertyihän Timolle kaikkiaan 14 laivaa ja käyntejä puoleen sataan maahan. Tramppiseilaaja ei usein vieraillut suomalaisessa merimieskirkossa, koska niitä oli harvassa ja useimmat Euroopassa. Timo kertoo, kuinka kerran ”Pohjanmeren satamassa” laivan salongin oveen koputettiin. Kippari ja siiffi (konepäällikkö) toivottivat pastorin tervetulleeksi. Illan mittaan koko miehistö päätti suunnata merimieskirkolle pikkubussilla. Täyteen ahdettu auto joutui poliisin syyniin, jotta ”mikä pakolaisleiri on tässä menossa?” Määränpään selvittyä poliisi pani piipaan päälle ja avasi ruuhkaisen tien seilareille kirkolle asti.

Kuivatelakalla viivyttiin viikon verran ja kirkko järjesti ohjelmaa Rotterdamin keväässä. Kiertoajelu kasvisviljelmillä palkittiin kukkaseppeleillä. Jalkapalloiltiin norjalaisten kanssa. Ottelu sovittiin pelatuksi, kun lukema oli 10-0 – ei meidän hyväksi.

Curacaon saarella Karibianmerellä Villemstadtissa oli ikimuistoinen norjalainen merimieskirkko. ”Kun ajoimme kapeaa kanaalia läpi kaupungin, kajahti kirkon katolta kovaäänisestä Maamme-laulu”, Suomen Merimieskirkon jäseneksi taannoin liittynyt Timo muistelee. Aina merimiesten maan mukaan soi heidän kansallislaulunsa, kuului huomaavainen selitys.

Allright-kirjassa eletään myös joulunaikoja. Jouluvikaeeraus-tarina kertoo, kuinka arvaamatonta elämä tramppilaivoilla on. Oli joulupäivä ja Timo vihdoin kotona vuoden reissun jälkeen. Puhelin soi: ”Ollako sina vietta rauhass joulu?” varustamolta kyseltiin. ”Meillä on laiva Tahkoluodos. Siellä kipinä kipee. Päästäkö sinä lähteä sinne täksi illaks… lyhyt vikarijeeraus… mennä Rotterdam… pian takas.”  Allright taas mennään ja Timo oli jälleen ei niinkään lyhyellä keikalla. Joulu oli ja meni.

Sylvänteen nettisivusto Äänimeri tallentaa ja dokumentoi suomalaisen kauppamerenkulun historiaa, johon ko. kirjakin lukeutuu. Hänen toinen kirjansa Ääniä mereltä – merenkulkijat muistelevat ilmestyi vuonna 2014, sivuston 10-vuotisjuhlan kunniaksi. Tässä tuntuu historian havinaa. Onnittelut!

Irmeli Tanttu