Tulosta Tekstin koko: a A A

Juhlapuhe

Juhlapuhe Suomen Merimieskirkko ry:n kesäjuhlilla Lappeenrannassa 13.8.2016.
Paula Raitis.

Hyvä juhlaväki, rakkaat merimieskirkon ystävät

Viime aikoina minulla on usein ollut sellainen olo, että elämme parhaillaan aivan erityisen sekopäistä aikaa. Tuntuu kuin maailman tilanne olisi hullumpi kuin koskaan. Usein myös tuntuu, että Merimieskirkko on juuri nyt poikkeuksellisen hankalien haasteiden edessä; varmaan ei ole ikinä ollut näin vaikeaa.

Totta onkin, että eri puolilla maailmaa tapahtuu huolestuttavia ja kauhistuttavia asioita. Ja toki on totta sekin, että Merimieskirkon luotsaaminen tulevaisuutta kohti on haastavaa ja joskus huolestuttavaakin. On tarpeen olla hereillä ja tehdä oma osansa luomakunnan hyväksi.

Mutta niinä hetkinä, kun maailman, Suomen tai Merimieskirkon tilanne tuntuu toivottomalta, kannattaa tutkailla, millaisia aikoja on ollut joskus ennen ja mistä kaikesta on läpi eletty. Asiat asettuvat silloin kenties hiukan oikeampaan perspektiiviin. Olen jo vuosia harrastanut tutkimusta joka kohdistuu Suomen Merimieslähetysseuran eli nykyisen Merimieskirkon toimintaan ulkomailla toisen maailmansodan aikana. Pikkuhiljaa tutkimuksen keskiöön on noussut eräs tietty 420 suomalaisen merimiehen ja yhden naisen joukko. Heistä on tullut minulle läheisiä, ja haluan nyt kertoa heistä hiukan myös teille. Puheeni on omistettu erityisesti Sakarille – Sakari Lehmuskallio ei virkauransa aikana ehtinyt tätä tarinaa kuulla, mutta näin voi vielä eläkkeelläkin kokea uusia asioita.

Toisen maailmansodan alkaessa suomalaisessa kauppalaivastossa palveli arviolta noin kaksitoista ja puoli tuhatta merenkulkijaa. Harva suomalainen tietää, että sotavuosina  lähes joka seitsemäs näistä merenkulkijoista internoitiin eli vangittiin kansallisuuden ja ammatin vuoksi eri puolilla maailmaa, yhteensä 1700 miestä ja muutamia naisia. Liittoutuneiden vankina oli lähes yhdeksänsataa suomalaista merimiestä 27 maassa, muun muassa Iso-Britanniassa, Australiassa, Trinidadissa, Kanadassa ja Intiassa. Lisäksi Yhdysvalloissa oli lyhyen aikaa kiinniotettuna noin 400 miestä. Sodan loppuvaiheessa Saksan keskitysleireihin joutui 363 suomalaista merimiestä, ja lisäksi 63 merimiestä oli japanilaisten vankina.

Suurin joukko, noin 420 merenkulkijaa, vangittiin Englannissa talvella 1941-42. Suomalaislaivoja oli Pohjanmerellä alettu pysäyttää ja pakottaa maihin jo kesällä 1941, ja Englannin julistettua sodan Suomelle 6.12.1941 aloitettiin merimiesten vangitseminen välittömästi. Joulukuun puolivälissä kuljetettiin ensimmäiset suomalaisvangit Irlanninmeressä sijaitsevalle Mansaarelle, joka oli muutettu valtavaksi vankileiriksi. Pahimmillaan saarella oli säilössä 14 000 Englannin vihollismaiden kansalaista.

Mansaari oli suosittu lomasaari, ja vankileirit rakennettiin rantakaupunkien hotelleihin. Ensimmäinen leiri avattiin toukokuussa 1940. Hotellien lisäksi myös yksityisasunnot tyhjennettiin ja leirin alue ympäröitiin piikkilangalla. Asukkaat joutuivat siirtymään saaren muihin osiin, sukulaisten ja tuttavien luokse. Paikallisten asukkaiden omaisuutta takavarikoitiin leirien käyttöön, ja monet eivät saaneet sodan jälkeenkään asiallista korvausta menetyksistään.  

Ensimmäisessä suomalaiserässä joulukuussa 1941 saarelle saapui 250 merimiestä, jotka sijoitettiin omaan leiriinsä, saksalaisten ja italialaisten naapureiksi. Merimiespastori Toivo Harjunpää Lontoosta sai ainoana suomalaisena käydä säännöllisesti saarella tapaamassa vankeja. Lontoon merimieskirkko sai jatkaa toimintaansa koko sodan ajan, vaikka muutoin kaikki suomalaiset viranomaiset joutuivat poistumaan maasta. Merimieskirkko oli Englantiin jääneiden suomalaisten turvasatama aikana, jona he yhtäkkiä olivat enemy aliens eli vihollismaan kansalaisia. Jostakin syystä suomalaisista vain merimiehet katsottiin niin vaarallisiksi, että heidät oli syytä vangita. Muut suomalaiset saivat jatkaa elämäänsä viranomaisten tarkkailussa ja joitakin oikeuksiaan menettäneinä, mutta kuitenkin vapaina.

Toivo Harjunpää vieraili Mansaarella heti tammikuun alussa 1942. Hän raportoi tuolloin ulkoministeriölle, että merimiesten olosuhteet olivat melko hyvät, koska he asuivat entisissä hotelleissa. Huoneisiin tuli lämmintä vettä, ja ruokaa oli riittävästi. Hotellit oli kuitenkin rakennettu kesäkäyttöön, joten ne olivat talvella kylmiä. Vaatetus, raha, tupakka, tee ja saippua olivat pahimpia puutteita. Harjunpää sai vierailun aikana tavata merimiehiä neljästi sekä pitää hartaustilaisuuden. Raportissaan hän kertoi, että englantilaiset ottivat hänet ystävällisesti vastaan, mutta että hänelle tehtiin hyvin selväksi että vain hengellinen toiminta oli sallittua. Esimerkiksi merimiesten hänelle mantereelta lähetettäviksi antamat kirjeet takavarikoitiin.

Mansaaren suomalaiset vangit olivat suurimmaksi osaksi laivojen miehistöä, kouluttamatonta ja kielitaidotonta väkeä.  Aikalaiskertomuksissa tulee vahvasti esiin se, miten selkeästi suomalaiset erottuivat muista saarelle internoiduista. Suomalaisuutta luonnehdittiin englantilaisesta näkökulmasta muun muassa sivistymättömyydeksi, väkivaltaisuudeksi, juoppoudeksi. "Heidän tapansa ovat erilaiset kuin meidän", todettiin.  Mansaaren leirejä tutkinut toimittaja Connery Chappell on kuvaillut suomalaista merimiesjoukkoa muun muassa vaikeasti suomennettavilla sanoilla "semi-literate and semi-vagabond" ja sanonut että "He olivat miehiä, jotka rauhan aikana jakoivat aikansa laivan, baarin ja bordellin kesken. He eivät juoneet nautinnon, vaan unohduksen vuoksi. He tappelivat. Heidän tapansa olivat erilaiset kuin läntisillä Eurooppalaisilla. Heidän joukossaan ei ollut Sibeliusta. He elivät rajusti ja vaarallisesti."

Toisaalta suomalaisia kuvailtiin myös ahkeriksi, työteliäiksi ja rehellisiksi. Merten vapaat sielut olivat joutuneet ahtaalle, ja heidän piti selviytyä uudessa, vaikeassa tilanteessa. Normaalielämän raskaalle työlle oli keksittävä korviketta. Suomalaisille se tarkoitti urheilua ennemmin kuin esimerkiksi opiskelua, musiikkia tai taidetta. Miehet rakensivat itselleen kuntosalin, jossa muun muassa nyrkkeiltiin omatekoisilla nyrkkeilyhanskoilla ja painittiin patjoista ja pimennysverhoista ommellulla molskilla. Kerran viikossa pelattiin jalkapallo-ottelu naapurileirien saksalaisia tai italialaisia vastaan. Sauna oli luonnollisesti kyhätty telttakankaista ja rautaromusta heti saarelle saapumisen jälkeen.

Mansaarella oli etenkin sadonkorjuuaikana suuri pula työvoimasta. Niinpä vankeja otettiin työhön leirien ulkopuolelle, ja myös suomalaisleirin ilmoitustaululle tuli ilmoituksia työmahdollisuuksista. Merimies Emil Ahola on muistellut, kuinka oli toverinsa kanssa mennyt työhön paikalliselle maatilalle. Aluksi isäntäväki oli ollut hyvin epäluuloinen suomalaisten suhteen, mutta kun tultiin paremmiksi tuttaviksi, oli epäluulojen syykin selvinnyt: isännän Suomi-tietous oli peräisin kirjasta "Through Finland in Carts", joka kertoo matkasta itäisessä ja pohjoisessa Suomessa 1800-luvun lopulla. Isäntä ja vangit ystävystyivät sitten niin, että kirjeenvaihto jatkui vielä vapautumisen jälkeenkin. Suomalaisten aiempi huono maine muuttui saarelaisten keskuudessa, kun viesti ahkerista ja taitavista työmiehistä levisi.

Alkoholi oli suomalaisten elämässä keskeinen asia myös internointileirillä. Suomalaisleirin kanttiiniin toimitettiin alkuvaiheessa tietty määrä olutta ja viiniä kunkin vangin lunastettavaksi viikoittain. Suomalaisten joukossa oli paljon miehiä, jotka eivät alkoholiin koskeneet, ja niin ollen siitä tuli kätevää kauppatavaraa. Ne, jotka joivat, joivat tositarkoituksella, ja  humalaiset miehet olivat alttiita rähinöimään. Syksyllä 1942 alkoholin toimittaminen leiriin lopetettiin. Tämä ei tietenkään lopettanut ongelmia, vaan miehet ryhtyivät pontevasti kehittelemään uusia väyliä  alkoholin hankkimiseksi. He esimerkiksi valmistivat eräänlaista kiljua, ja myös kotipolttoa kokeiltiin.

Vankeudessa Mansaaren suomalaisjoukko jakaantui kahteen ryhmään. Englantilaisesta näkökulmasta osa suomalaisista oli "englantilaismielisiä" eli yhteistyöhaluisia ja osa "saksalaismielisiä" eli vastahankaisia. Aluksi ryhmät olivat melko tasavahvoja, mutta liittoutuneisiin ystävällisesti suhtautuvia miehiä vapautettiin jatkuvasti, ja "saksalaismielisten" joukosta tuli leirissä enemmistö. Leirissä kuultiin poliittisia väittelyitä ja palopuheitakin. Moni "englantilaismielinen" oli tosiasiassa kommunisti ja niin ollen Neuvostoliiton liittolaisen puolella, ja toiset taas valitsivat puolensa vallitsevien olosuhteiden mukaan ilman sen suurempia aatteellisia pohdintoja. Suomen ja  Iso-Britannian suhteet olivat perinteisesti olleet ystävälliset, eikä tilanne yksilö- tai paikallistasolla mainittavasti muuttunut, vaikka valtiot olivat sodassa keskenään. "Saksalaismielisten" joukossa taas oli sekä miehiä, jotka katsoivat että patriootin oli seistävä isänmaan rintamalinjassa, että miehiä jotka ylpeästi ilmoittivat olevansa kansallissosialisteja. Jälkimmäinen, muutaman kymmenen miehen joukko aiheutti keväällä 1943 suomalaisten leirissä yhä enenevässä määrin hankaluuksia.

Saksalaiset vangit asuivat suomalaisten leirin vieressä. Saksalaismielisillä suomalaisilla oli tapana viettää aikaa seurustellen naapurien kanssa leirejä erottavalla piikkilanka-aidalla. Alkoholin loputtua suomalaisten leiristä tehtiin aidalla myös pullokauppaa, kunnes keksittiin parempaa: talojen katoilla piikkilankaa ei ollut, ja löytyi väylä, josta katon kautta suomalaiset saattoivat illan nimenhuudon jälkeen pujahtaa saksalaisten puolelle iltaa viettämään. Saksalaisleirissä olutta riitti, ja maksut hoidettiin käytössä olleella leirin omalla rahalla. Huvi päättyi sitten huhtikuun puolivälissä 1943 tarkastukseen, jossa todettiin suomalaisten leirin rahavarantojen huomattavasti huvenneen, kun taas saksalaisleirissä rahaa oli paljon enemmän kuin tilikirjojen mukaan olisi pitänyt olla. Huhtikuun 17. päivänä viranomaiset päättivät aloittaa suomalaisleirissä jälleen alkoholin myynnin. Määrätyt annokset eivät pitkään riittäneet, ja 19. päivän iltana joukko miehiä murtautui leirin kanttiiniin. Tästä seurasi leirissä ennennäkemätön väkivaltainen kaaos, jonka aikana useita miehiä pahoinpideltiin ja joka päättyi seuraavana päivänä yhden miehen kuolemaan.

Huhtikuun 20. päivänä 1943 kello 12.15 surmasi merimies Kaarlo Albin Salminen yhdellä veitseniskulla merimies Nestor Huppusen internointileirissä Ramseyn kaupungissa. Surmaa olivat todistamassa kymmenet vankitoverit, ja Salminen joutui puukotuksen jälkeen miesjoukon rajusti pahoinpitelemäksi. Hänet vietiin vartijoiden toimesta sairaalaan, eikä häntä sen jälkeen nähty leirissä. Salminen oli tunnettu rauhallisena, omissa oloissaan viihtyneenä miehenä, joka suhtautui ystävällisesti englantilaisiin, ja oli allekirjoittanut vakuutuksen halustaan avustaa liittoutuneiden sotatoimia. Surmattu Huppunen taas oli kuulunut suomalaisleirissä rähinää aiheuttaneeseen kansallissosialististen patrioottien joukkoon.

Toukokuun 16. päivänä alkoi Ramseyssa oikeudenkäynti, jossa Salminen vastasi syytteeseen murhasta. Syytteiden luvun jälkeen sali tyhjennettiin yleisöstä ja tiedotusvälineistä, ja istunto käytiin suljetuin ovin. Jopa Iso-Britannian sisäministeriö puuttui oikeudenkäynnin kulkuun. Oikeudenkäynnin tuloksena Salminen vapautettiin kaikista syytteistä, vaikka hänen syyllisyydestään tapahtuneeseen rikokseen ei jäänyt minkäänlaista epäselvyyttä.

Oikeudenkäynnissä, suljettujen ovien takana, käytiin seikkaperäisesti läpi  suomalaisten vaiheita vankeudessa ja leirissä syntyneen poliittisen vastakkainasettelun syitä ja vaikutuksia. Englantilaiset, suomalaiset ja saksalaiset todistajat kuvailivat suomalaista kansanluonnetta ja elämäntapaa sekä kertoivat murhasta ja sitä edeltäneistä tapahtumista kukin omasta vinkkelistään. Suomalaisten vankien keskinäiset suhteet, suhteet muihin vankeihin, elämäntavat leirissä ja siviilissä sekä Englannin ja Suomen suhteiden vaikutus yksilöihin ja yhteisöön olivat myös puheenaiheina.

Välittömästi oikeudenkäynnin jälkeen Salminen kuljetettiin manner-Englantiin, jossa jäljet hävisivät. Kaksitoista vuotta myöhemmin, helmikuussa 1955 kaksi aikoinaan Mansaarella vangittuna ollutta merimiestä asteli Helsingissä rikospoliisin kansainvälisen osaston tutkijan puheille. He halusivat raportoida nähneensä juuri Kaarlo Salmisen Helsingin satamassa laivaa lastaamassa. Poliisilla ei ollut Salmisesta tai tapahtuneesta murhasta mitään tietoa, ja Helsingistä lähti virka-apupyyntö Lontooseen. Paluupostissa tuli New Scotland Yardilta lyhyt kuvaus tapahtumista sekä ilmoitus, että Salmisen viimeisin tunnettu osoite oli Newcastle-On-Tynessa, jossa hän oli asunut NMKY:n asuntolassa heti vapautumisensa jälkeen vuonna 1943.

Murhan jälkeen suomalaisleiri jaettiin kahteen osaan, ja keskenään vihoittelevat ryhmät erotettiin toisistaan. Miehistä noin 90 jäi vanhaan leiriin ja 40 siirtyi uuteen. Näin tilanne saatiin rauhoitettua. Tämän jaon perusteella suomalaisvangeista tehtiin myös uudet analyysit, ja uuteen leiriin siirtyneet pääsivät helposti vapauttamismenettelyyn.

Internoituja vapautettiin Mansaarelta vähitellen koko sodan ajan, ja kun Mansaaren leirit lopullisesti suljettiin syksyllä 1944, oli suomalaisia vankeja jäljellä noin 90. Vain harvat miehistä palasivat vapautumisensa jälkeen Suomeen. Suomeen palanneet internoidut vietiin Hankoon palaavien leirille, jossa he olivat joitakin viikkoja lääketieteellisessä karanteenissa ja samalla Valtiollisen poliisin kuulusteltavina. Kuulusteluiden tarkoituksena oli lähinnä selvittää, oliko palaavilla tietoa mahdollisista värväyksistä ulkovaltojen sotilasvoimiin tai muusta valtiolle haitallisesta toiminnasta. Merimiehet eivät kuitenkaan erityisesti kiinnostaneet Suomen viranomaisia. Keväällä 1942 Suomen eduskunta oli tehnyt päätöksen, että internoiduille maksettaisiin samaa korvausta kuin rintamalla olleille sotilaille. Näitä rahoja merimiehet eivät kuitenkaan saaneet, ja asiasta taisteltiin aina 1950-luvun lopulle saakka.

Pisimpään Mansaarella vangittuina olleet merimiehet viettivät saarella lähes kolme vuotta. Heidän rikoksensa olivat suomalaisuus ja merenkulkijuus. He joutuivat sodankäynnin ja suurvaltapolitiikan pelinappuloiksi, koska sattuivat palvelemaan laivoissa, jotka sattuivat olemaan väärillä vesillä väärään aikaan.

Hyvät ystävät, näiden merenkulkijoiden selviytyminen käsittämättömässä tilanteessa, johon heillä itsellään ei ollut mitään vaikuttamisen mahdollisuuksia, koskettaa minua syvästi. Jotakin oppimista meillä kaikilla on myös radiosähköttäjä Antero L:n asenteesta, kun hän Merimiehen Ystävässä joulukuussa 1944 kertoi vankeusajastaan ja päätti kertomuksensa sanoihin "mutta noin suurinpiirtein katsoen mielestäni kumminkin asiat olisivat saattaneet sujua vielä paljon huonomminkin".